Pirita ja Eemi

12.11.2010

Pirita oli erityisen Eemin syntymähetkellä heinäkuussa 2008 29-vuotias. Perheeseen kuuluu myös lokakuussa 2005 syntynyt Jimi-poika, sekä insinööri-isä vuosimallia 1983.

 ”Aluksi tuntui, että meille annettiin joku rangaistus. Mitä pahaa me oltiin tehty? Muutaman kuukauden jälkeen pääsin siihen ajatukseen, että mitä hyvää me oltiin tehty, jotta Eemi meille annettiin? Suuri suuri lahja, joka on opettanut meille niin paljon. Vaikka aluksi tuntui, että ei me kiitos tahdota oppia yhtään mitään tässä muodossa.”

 

Pirita kirjoitti tämän tekstin päiväkirjaansa Eemin ollessa noin kaksi kuukautta vanha.

Tunteet heittelehtii vieläkin, mutta kyllä nyt selvästi voiton puolella ollaan. Huonoja hetkiä tulee yhä harvemmin ja ne ovat selvästi lyhyempiä. Hauskaa, miten se ajatus Eemistä muuttaa muotoaan. Nyt ahdistaa eniten se, että sisäinen perfektionistini pettyi. Ja se, että pitäisi olla "täydellinen perhe" ulkopuolisten silmissä. Ikäänkuin olisi pettänyt muut. En jaksaisi selitellä ihmisille, jotka eivät useinkaan Eemistä välttämättä mitään "outoa" huomaa, että pojalla on down. Miten minä aina päädynkin näihin itsekkäisiin ajatuksiin? Toki tiedostan sen, että Eemi on täydellinen kehitysvammaisenakin, juuri tuollaisenaan. Ja että me ei vaihdettaisi häntä mihinkään.

            Silti se ikuinen "Mitä jos ?" -ajatus vieläkin käväisee päässä ajoittain. Kelaan takaisin Eemin syntymähetkeen ja ajattelen kaiken uusiksi. Vaikka tietysti, pitäisi kelata siihen hetkeen, kun Eemi-herra rykäistiin alulle. Totuushan on, että hän on siellä kohdussa kasvanut alusta saakka samoin kromosomein, itse vaan olen odottanut tervettä vauvaa. Ja sitten taas seuraavalla hetkellä en kaipaa mitään muuta. Pidän Eemin yhtä ylimääräistä kromosomia vain erilaisena ominaisuutena, en vammana. Se tekee meidän pojastamme erilaisen, persoonallisemman.

            Olemme varmastikin onnekkaita, että vasta toinen lapsemme on down. Jos tämä pommi olisi pudotettu ensimmäisen lapsen kohdalla, olisimme varmaan ollut paljon kauemmin ja pahemmin hukassa. Nyt sitä ikäänkuin tajuaa, että on niitä "normaaleja" ja vähemmän normaaleja lapsia meidän perheessä. Ja tälle vähemmän normaalille on tarkoituksensa ja juuri se tarkoitettu paikka tässä maailmassa. Kuten tuossa katsomassamme dokumenttifilmissäkin sanottiin "Ei meidän perheessä yksi down erotu". Se oli ihanasti sanottu ja ihan totta.

            Kävin paikallisessa erityislasten vanhempien tapaamisessa. Vitsit, kun siellä olikin helppo hengittää! Tapasinpa siellä myös aivan ihanan 5-vuotiaan down-tytön, joka hurmasi. Hänen äitinsä välitön suhtautuminen tyttöönsä oli niin ihailtavaa. Tiesin, että vielä jonain päivänä tulee päivä, kun en ahdistu hetkeksikään Eemin vammaisuudesta. Se ajatus helpotti. Ja varmaan helpottaa tätä sopetumista se, kun poika alkaa enemmän kommunikoimaan. Kyllähän se tapittelee silmillään tarkkaan meikäläistäkin, mutta hymyä vielä odotellaan.

            Kuten huomaatte, hyppelehdin näiden ajatusteni kanssa ihan ees taas. Ja niin teen varmasti vielä jonkin aikaa. Mutta, näillä mennään. Meidän kokoonpanomme on tällainen. Olen lukenut, että down-lapsien kehityksestä ison osan saa aikaan perheen tuki ja viitseliäisyys. Varmasti teemme ihan kaikkemme tukeaksemme Eemin kehitystä.

 

Katsotaan, mihin elämä vie ja mitä meidän varallemme on vielä suunniteltu.