Nina ja Nella

12.11.2010


Raskausaika oli yhtä tunteiden myllerrystä. Monta kertaa olimme tilanteessa, jossa mietimme onko pienellä tytöllä kaikki hyvin. Tässä meidän tarina.

 

Alku aina hankalaa…

Kaksi viivaa raskaustestissä, taas. Sydämeni tykyttää, enkä tiedä oikein mitä ajatella. Tämä on kolmas raskaus noin vuoden sisään, kaksi aikaisempaa on mennyt kesken. Ne kaksi pientä viivaa herättää monenlaisia tunteita; iloa, epäuskoa, surua, pelkoa ja hämmennystä. Mutta päällimmäisenä on pelko, että kesken menee tämäkin. En uskalla iloita.

Raskaus kuitenkin jatkuu. Pian kuvioon astuu kuuluisa pahoinvointi. Olen todella huonovointinen, ja kellon ympäri. Olen jopa yhden yön tipassa, koska kuivun hieman. Mutta samalla olen iloinen, että oireilen näin voimakkaasti. Tiedän ainakin, että raskaus jatkuu.

Vihdoinkin koittaa niskapoimu-ultra. Olemme mieheni kanssa innoissamme, tänään näemme pienokaisemme. Mutta samalla peloissamme, mitä jos sikiö on sittenkin kuollut. Emme osaa edes aavistaa mitä tuleman pitää.  Keskenmeno on ainoa mikä meitä jännittää. Sairaanhoitaja aloittaa ultran ja näemme pienen sydämen sykkeen. Ihanaa, pienokainen on hengissä. Pikku hiljaa meitä alkaa kuitenkin jännittää. Sairaanhoitaja mittaa ja mittaa, eikä sano mitään. Lopulta saamme tietää miksi. Turvotusta on yli normaalirajan. Muistan kuinka putosin tyhjyyteen. Ei voi olla totta! Eikö kaksi keskenmenoa jo riitä. Olin aivan turta. En oikein muista mitä puhuimme sairaanhoitajan kanssa. Meidät vain ohjattiin eteenpäin tutkimuksiin, emmekä oikein kunnolla edes tajunneet mitä tämä tarkoittaa.

Aloitimme hirveän tiedon etsimisen internetistä. Emme pystyneet muuta ajattelemaan. Luimme, että suurin osa on vääriä hälytyksiä. Tähän tietoon takerruimme. Vaikka jotenkin sisimmässäni tiesin että näin ei ole. Pieni osa minussa alkoi jo työstää ajatusta vammaisesta lapsesta. Mutta asiaa en uskaltanut ääneen sanoa.

Ultraa seurannut aika meni sumussa tunteiden heilahtaessa laidasta toiseen. Välillä olin toiveikas ja toisinaan aivan pohjalla ja itkuinen. Välillä olin raivoissani, että meille käy vielä näinkin. Olin vihainen kun muut tuntuvat saavan lapsia tuosta noin vain ja meillä tämä on tämmöistä takkuamista. Eikö raskausajan kuulu olla iloista odottamisen aikaa? Ei kai lapsen saaminen kuulu olla näin hankalaa?

Istukkanäytettä ei pystytty ottamaan istukan sijainnin takia, joten jouduimme odottamaan niin kauan, että lapsivesinäyte pystyttiin ottamaan. Raskausviikolla 16 näyte otettiin. Näytteen ottanut lääkäri oli todella kannustava ja ihana. Muistan kuinka minulla oli hyvä mieli tuon käynnin jälkeen. Viikon verran, sanottiin, tuloksissa menee. Jos kaikki on kunnossa, kotiin tulee kirje, muuten meille soitetaan.

Voi, kuinka me toivoimme, että saamme kirjeen. Samalla pelkäsimme aina puhelimen soidessa. Ja sitten se puhelu tuli! Jo pari päivää näytteen otosta. Tiesin jo ennen kuin vastasin mitä asia koskee. Minusta tuntui kuin olisin ollut jotenkin liian pieni omaan ruumiiseeni ja leijun ilmassa vastatessani puhelimeen. Sitä päivää en unohda koskaan. Muistan aina kuinka kävelin työpaikkani portaat alas ulos vastaamaan puheluun. Seisoin ulkona ilman takkia ja palelin. Kävelin hermostuneena edestakaisin metallisen postilaatikon edessä. Puhelimesta kuuluu:”Valitettavasti näytteestä löytyi down syndrooma.” Eieieieieieieiei! Ei sen näin pitänyt mennä. Maailma tuntui erittäin epäreilulta paikalta. Hoitaja varasi meille ajan seuraavaksi päiväksi perinnöllisyyslääkärille ja kehotti katsomaan netistä Vernerin sivuilta tietoa asiasta. Kysyin hoitajalta näkeekö hän sukupuolen. Tyttö. Meidän pieni down-tyttö.

Soitin miehelleni. Hänenkin maailma romahti. Kuulin pettymyksen ja surun hänen äänestään. Kerroin, että vauva on tyttö. Hän ei olisi halunnut tietää. Keskeyttämisen ajatus tuntui vaikeammalta kun tietää sukupuolen. Tieto teki lapsesta enemmän oman persoonansa. Sanoin, että minun täytyy kyllä nyt lähteä töistä kotiin, en pysty jäämään. Hän sanoi tulevansa kanssa. Kävelin takaisin omalle paikalle ja vain tärisin. Tuijotin tietokoneen näyttöä siitä mitään ymmärtämättä ja yritin koota itseäni, että voin käydä kertomassa pomolleni. Kyyneleet kihosivat silmiini väkisin.

Loppupäivästä en muista selkeästi mitään. Muistan kuinka itkimme ja surffasimme netissä. Tiedonjanomme oli valtava. Koko ajan yhä lujempaa pieni ääni takaraivossani sanoi minulle, että meidän tyttö on sitten vain erilainen. Illalla tiesin, että en halua keskeyttää raskautta. Mieheni pelkäsi hirveästi sitä miten sitten jaksamme. Hän halusi miettiä asiaa yön yli. Aamulla hänkin tiesi haluavansa olla isä meidän pienelle tytölle. Vielä niin kovin pienelle.

Kun olin tehnyt päätökseni, tietynlainen rauha laskeutui minuun. Nyt se kaikki pyöritys ja rumba oli ohitse. Tiesin mikä tilanne on ja olin päätökseni tehnyt. Osasin jopa nauttia raskaudestani. Pystyimme aloittamaan surutyömme ja valtava tiedonjano säilyi. Juttelimme perinnöllisyyslääkärin kanssa puolitoista tuntia. Hän kertoi meille mitä down syndrooma tarkoittaa. Listaa, joka kertoi mitä sairauksia syndrooma voi tuoda tullessaan, katsellessani hetkeksi iski hirveä paniikki. Miten tuollainen lapsi voi selvitä hengissä kun on noin sairas. Kysyin lääkäriltä, että tuleeko sitten nuo kaikki. Hän kertoi, että yleensä poimiutuu joku ja toiset ovat aivan terveitäkin. Lopuksi lääkäri sanoi meille olevansa iloinen meidän päätöksestä jatkaa raskautta.

Vaikka koinkin ajan ultrasta diagnoosin saamiseen raskaammaksi, meni oma aikansa ennen kuin olin sinut asian kanssa. Itkimme paljon ja toivoin salaa, että testissä olisi käynyt virhe. Välillä myös mietin oliko päätös jatkaa raskautta sittenkään oikea. Pelkäsin myös taas keskenmenoa, tiesin riskin olevan hieman koholla raskauden loppuun asti down syndrooman takia. Luulen, että meillä aikaisemmat keskenmenot ja pitkä yrittäminen vaikuttivat siihen, että sopeuduimme ajatukseen erilaisesta tytöstä yllättävän nopeasti. Tiesimme, että elämää ei synny tuosta noin vain. Jokainen lapsi on lahja ja omanlaisensa. Arvokas omana itsenään. Mutta en halua sanoa, että se kävi tuosta noin vain. Luin paljon perheiden tarinoita ja hain tietoa. Pienten down-lasten kuvat koskettivat ja koskettavat vieläkin minua ihan erityisellä tavalla. Pyysimme, että meille järjestetään ensitukiryhmä, mistä oli todella paljon apua. Ja itkimme ja raivosimme ja olin katkera muille, joiden raskaus menee hyvin. Mutta lopulta se aurinko kuitenkin pilkisti pilven reunan takaa ja viimeinen kolmannes meni jo onnellisissa merkeissä. Emmekä enää ajatelleet, että meidän pieni down-vauva vaan meidän pieni tyttö.

…lopussa kiitos seisoo.

Sunnuntai 5.10. kello 20.44 Maailman ihanin, pieni ja kiukkuinen ääni. Musiikkia äidin ja isän korville. Pieni tyttömme on syntynyt. Hän syntyi keisarinleikkauksella tarjontavirheen takia. Synnytys aloitettiin normaalisti alateitse perätilasta huolimatta, mutta sitten neiti tarjosikin jalkansa ensin. Tyttömme putsattiin ja nenästä imettiin lapsivettä. Mieheni pääsi heti mukaan katsomaan. Minä makasin vielä ommeltavana ja katselin huolestuneena onko kaikki hyvin. Kaikki oli hyvin ja pisteitä tuli 8/9. Sain tytön hetkeksi rinnalle ennen kuin hän lähti isin kanssa punnittavaksi ja vietiin valvontaosastolle seurattavaksi. Itse menin heräämöön. Odottavan aika oli pitkä, kun odotin miestäni kertomaan kuulumiset. Neiti oli 49 cm pitkä ja 3175 g. Hän jäi valvontaosastolle tarkkailuun, koska ei suostunut syömään kunnolla. Pieni ei osannut hengittää ja syödä samaan aikaan. Hän oli myös hieman unelias, kuten ennenaikaiset usein on. Nella syntyi kolme viikkoa etuajassa, koska minulla oli liikaa lapsivettä ja kalvot eivät enää kestäneet kasvavaa mahaa. Kaksi yötä Nella oli valvontaosastolla harjoittelemassa syömistä. Hänellä oli nenämahaletku, mutta aloitimme aina ensin rinnalla, ja kun pieni näytti väsyvän, jatkoimme pullosta. Loput hän sai letkun kautta. Nellalla oli heti hyvä ote rinnalla, mutta voimat eivät vain vielä riittäneet. Pirteänä hän söi todella hyvin. Nellan hoitajana sanoikin, että hän arvasi Nellan olevan pikku ahmatti.

Olimme neljä päivää sairaalassa keisarinleikkauksen takia. Kotiin pääsy oli ihanaa. Itku silmässä katselimme pientä tyttöä kotonamme, tätä olimme odottaneet. Melko nopeasti, reilun viikon ikäisenä, Nella jaksoi jo syödä pelkkää rintaa ja saimme jättää pullot pois. Pikku hiljaa meille alkoi muotoutua omat tapamme ja rytmimme. Nella on alusta ollut asti rauhallinen ja tyytyväinen vauva, mutta hän osaa kyllä myös näyttää milloin asiat eivät miellytä. Elämme ihan tavallista vauva-arkea vauvauinteineen ja vauvakerhoineen. Ystävät ja sukulaiset käyvät ihastelemassa pientä vauvaa ja me harjoittelemme miltä tuntuu olla perhe.

Muistan, että alussa minulla oli suuri menettämisen pelko. Pelkäsin, että tämä onni otetaan meiltä sittenkin pois. Onneksi pikku hiljaa opin luottamaan, että Nella on tullut jäädäkseen ja tulevaa on turha miettiä etukäteen.

Meille oli parempi, että saimme tietää Nellan down syndroomasta jo raskausaikana. Olimme jo käsitelleet asian ennen kuin Nella syntyi. Pystyimme nauttimaan pienestä tytöstä eikä voimavaroja mennyt tässä vaiheessa asian käsittelyyn. Meille Nella oli heti vain pieni tyttö, jolla oli vähän enemmän kuin meillä muilla.

Nella on myös opettanut meille hyvin paljon. Katsomme maailmaa avarammin silmin ja osaamme asettautua toisten ihmisten asemaan paremmin. En voi sanoa, ettemmekö valittaisi niistä pienistä arkisista vastoinkäymisistä, mutta osaamme asettaa ne erilailla mittasuhteisiin kuin ennen. Lisäksi olemme tutustuneet ihmisiin, joita ilman Nellaa emme olisi tavanneet. He ovat olleet uskomattoman vahvoja, avuliaita ja elämänmyönteisiä. Olen huomannut, että down-lapsi yhdistää erilaisia ihmisiä todella voimakkaasti ja toisia perheitä ollaan valmiita auttamaan ja tukemaan pyyteettömästi. Minusta tämä on todella hienoa.

Emme kumpikaan uskoneet ennen Nellan syntymää, miten niin pieni ihminen voi aikaansaada niin valtavia tunteita ja viedä koko sydämen mennessään. Hän on hurmannut äidin ja isin (ja aika monet muutkin) iloisella pyöreällä naamallaan. Vauva-arki ja itse vauva on tempaissut meidät imuunsa ja välillä raskausaika ja se kaikki myllerrys tuntuu todella kaukaiselta, vaikka Nella on vasta puoli vuotias. Me olemme myös kokeneet hyväksi, että Nella on meidän ensimmäinen lapsi eikä vertailukohtaa ole. Me vanhemmat olemme ikään kuin tyhjiä kirjoja, johon Nella kirjoittaa aivan uuden ja kauniin tarinan.