Vinkkejä lukuopetukseen - kokosanalukeminen

Pienen kehitysvammaisen lapsen kanssa lukemistaitojen pohjustaminen voi alkaa hyvinkin varhain, jopa jo noin 2-vuotiaana. Alun tavoitteena ei voi olla mikään mitattavissa oleva lukutaidon saavuttaminen. Tärkeintä on motivoida lasta myöhempään oppimiseen tutustuttamalla lapsi hänelle sopivissa annoksissa kirjoitettuun tekstiin ja tehdä harjoittelusta mieluisaa yhteistä puuhaa. 

Tälle sivulle on koottu ohjeita siihen, miten aloittaa lukuharjoittelu. Opit pohjautuvat ns. Domanin menetelmään, joka on vanha, hyvin pienten tai vammaisten lasten opettamiseen soveltuva kokosanamenetelmä. 

Kokosanamenelmää Suomessa Down-lapsille ja heidän vanhemmilleen on opettanut Leena Tirkkonen. Leenan vuonna 2003 syntyneellä tyttärellä Arunilla on Downin-syndrooma ja perehtyminen menetelmään lähti henkilökohtaisesta kiinnostuksesta (Arunin takia Leena vaihtoi ammattiakin: opiskeli erityispedagogiikkaa ja psykologiaa ja toimii nyt koulupsykologina). Kokosanamenetelmän avulla Aruni oppi tunnistamaan yli sata kokosanaa ja lukemaan niistä koostuvia lauseita alle 3-vuotiaana. Oikea lukutaito alkoi näkyä ensin sanapäätteiden lukemisena. Tämä tapahtui kauan ennen kuin hän osasi käyttää vastaavia taivutuksia omassa puheessaan. Oikea lukutaito, joka ei enää perustunut kokosanoihin, oli kehittynyt 5 ikävuoteen mennessä. 

Video 3-vuotiaan Arunin kokosanaharjoittelusta

Sanalaput

Lukuharjoittelu aloitetaan sanalappujen avulla. Sanalappujen tulee olla lapselle helppoja katsoa ja hahmottaa. Pienaakkoset (abc) eroavat toisistaan enemmän kuin suuraakkoset (ABC) , joten ne on helpompi lukea yhdellä silmäyksellä. Jollei ole erityistä syytä tehdä toisin, kannattaa kirjoittaa erisnimet isolla alkukirjaimella. Näin lapsi tottuu tähän, eikä alussa haittaa kirjainten erilainen muotokaan: lapsihan hahmottaa vain kokonaisuuden.

Käytä selkeää fonttia (esim. Arial). Myös eri värien käyttö voi helpottaa: joko koko sana vaikkapa punaisella, tahi sitten CID-menetelmää mukaillen kukin tavuista omalla kirkkaalla värillään, ilman tavuviivoja toki. Laput kannattaa laminoida riittävän paksulla muovilla (esim. 250 mikronia).

Sanojen valinta

Jos lapsi osaa viittoa tai puhua vain muutamia sanoja, valitse niistä osa aloitussanoiksi. Perheenjäsenten kutsumanimet (Annu, ukki), lemmikin nimi (Pokkeri) tai mieluisa esine (nukke, helikopteri) tai toiminto (syö, leikkii) ovat hyviä sanoja.

Toinen tärkeä kriteeri on, että sanat eroaisivat hahmoltaan toisistaan niin paljon kuin mahdollista. Valitse lyhyt (ui) ja pitkä (hevonen) sana. Valitse sana, jossa kirjaimet ovat samankorkuisia (mummo) ja sellainen, joissa ne ulottuvat ylemmäs tai alemmas (potta).

Mitä enemmän lapsi tunnistaa sanoja, sitä enemmän ne voivat muistuttaa toisiaan. Vaatii silti lapselta paljon tarkkuutta erottaa sanat, joissa on vain kirjaimen tai parin ero. Vältä siis sellaisia. Mieluiten kannattaa esitellä tällaisia sanoja vasta sitten, kun lapsi tunnistaa ne erottavat kirjaimet.

Valitse ensimmäisten 10-15 sanan joukkoon ainakin pari verbiä (teonsanaa). Tämä auttaa lasta siirtymään lausetasoiseen lukemiseen nopeasti. Verbit tulisi kirjoittaa 3. persoonassa (ui, syö, lukee), jotta niitä olisi helppo yhdistellä substantiiveihin: vauva syö, Anni lukee. Lauseiden lukeminen voi myös auttaa lapsen viittoessa tai puhuessa omien ilmaisujen pituuden kasvua.

Lukuhetket

Lue sanalappuja tietyssä, rauhallisessa tilassa, jossa ei ole muita lapsia häiritsemässä. Valitse tietty aika tai ajat päivästä, jolloin lapsi on virkeä, mutta rauhallinen. Tee tilanteesta lapselle mahdollisimman miellyttävä.

Pidä sanalaput erossa leluista. Anna lapsen käsitellä niitä vain lukuhetkien yhteydessä, jotteivat ne kärsisi inflaatiota. Jos lapsi saa tarttua lappuihin vain valittujen tehtävien yhteydessä, niillä on vielä suurempi arvo. 

Pidä sanalaput järjestyksessä, jotta sinulle itsellesi olisi helppoa aloittaa harjoittelu.

Tee sanalappujen lukemisesta rutiini koko perheelle. Silloin lapsi osaa odottaa sitä ja jopa muistuttaa vanhempia siitä. Vanhempien on myös helpompi toimia, kun lukeminen on osa esimerkiksi iltarutiineja.

Jos lapsi viittoo, istu lasta vastapäätä. Muutenkin on hyvä, että voit kiinnittää lapsen huomion samaan kuvaan tai esineeseen tai omaan elehtimiseesi, joten valitse asento vastaavasti. Pienillä lapsilla ei ole tarpeen käyttää pöytää tai tuolia, vaikkakin mahdollista.

Lukemisen opetus

Valitse noin 5 lappua. Näytä ne lapselle yksi kerrallaan 2-5 sekunnin ajan samalla ääntäen tai viittoen sanan selkeästi. Lukemisen yhteydessä on vältettävä muuta puhetta, mutta ajoittain pieni selitys on ok. Tärkeintä on, että lapsella on tilaisuus kiinnittää koko huomionsa sanahahmoon edes parin sekunnin ajaksi, ja samalla kuulla tai nähdä sen merkitys.

Voit käydä saman 5 sanan pinon läpi kahdesti. Jos lapsi ei jaksa keskittyä näin pitkää aikaa, vähennä lappujen määrää. 1-2 lappua riittää, jolloin heikostikin keskittyvä lapsi voi oppia kuitenkin tunnistamaan sanahahmoja.

Vaihtele sanojen järjestystä päivittäin, jottei lapsi oppisi hahmon sijasta niiden järjestystä. Sanoja voi olla kaikkiaan yli 5, esim. 10, mutta kannattaa ehkä käyttää samaa joukkoa muutaman päivän ajan. Vasta kun lapsi tunnistaa muutaman sanan, on syytä esitellä yli 20 sanaa.

Älä kysele. Älä odota lapsen tunnistavan lappua. Sinä kerrot lapselle, mikä sana on kyseessä, kunnes lapsi osoittaa pieniä merkkejä halustaan osallistua. Tähän voi mennä kehitysvammaisella lapsella kuukausia! Tuo lyhyt, miellyttävä päivittäinen hetki toistuu, ja lapsen aivoihin muodostuu vähitellen odotus siitä, mitä vanhempi sanoo tai viittoo kunkin sanahahmon kohdalla. Lapsi arvaa, että ”taas tuo lyhyt sana, siinä kädet liikkuu näin” ja kädet tulevat vaivihkaa mukaan (näin siis viittovilla lapsilla).

Älä salli virheitä. Kun lapsi alkaa haluta osallistua, tue hänen yrityksiään hienonhienolla ennakoinnilla. Pidä aavistus taukoa ennen kuin itse luet sanan. Jos lapsen kädet menevät oikeaan asentoon, vahvista häntä. Jos ne ovat menossa väärin, tee itse sana korostetun selkeästi siten, että lapsi tulee mukaan viittomiseen. Jos puhuva lapsi alkaa sanoa sanaa väärin, puhu päälle. Kehu lasta tällaisen yrityksen jälkeen ja vahvista ehkä vielä kerran, mikä sana oli kyseessä.

Tällä varovaisuudella on nimikin: virheetön oppiminen. Se ensinnäkin auttaa lapsen aivoja muodostamaan oikeita mielleyhtymiä. Kun lapsi kissa-sanan nähdessään kyllin usein viittoo kissan viittomaa, jokainen kerta vahvistaa näiden yhteyttä, kunnes siitä tulee lähes automaattinen ja nopea. Lapsi ei tiedä, että hän on oppimassa lukemaan, vaan alkuaan oppiminen on puhtaasti aivoihin muodostuvia yhtymiä. Toiseksi virheettömyys lisää motivaatiota. Down-lapsilla on, ikävä kyllä, suuri vastenmielisyys virheiden tekemistä kohtaan. Virheiden sietoa on harjoiteltava, mutta varhaiset lukuharjoitukset eivät ole oikea aika tuolle harjoitukselle.

Kun lapsi tunnistaa sanoja, voit odottaa pidempään lapsen omaa reagointia. Monet kehitysvammaiset reagoivat hitaasti, eikä ole syytä vaatia lapselta nopeutta tässä yhteydessä. Hitaudesta huolimatta aina on oltava valmiina korjaamaan virheet jo ennen niiden syntymistä. Jos lapsi on epävarma, häntä ei tule painostaa lukemaan, vaan tulee antaa hänelle varmuus siitä, että vanhempi lukee. Joskus auttaa se, että vanhempi korostuneen itsekkäästi sanoo ”MINÄ luen” ja näin osoittaa lapselle, että lukeminen on etuoikeus, ei pakko. Itsepäinen lapsi saattaa pian ajatella, että ”eipäs, kun MINÄ!”.

Lataa tästä valmiit sanalaput

Lukutaitojen testaus

Lukutaitoja voi testata esimerkiksi kolmen erilaisen leikin avulla.

Ensimmäinen testi sujuu samoin kuin lukemisen opettelu: sanalappujen nimeämisenä joko puhuen, viittoen tai osoittaen – joskus pelkkä katse oikean kohteen suuntaan riittää vakuuttamaan, että lapsi tunnistaa sanan. Koska opetteluvaiheessa virheettömyys on tärkeää, ei testaustyyppistä kokeilua kannata tehdä usein. Testatessa voi käydä läpi joukon sanoja ja merkitä muistiin, reagoiko lapsi niihin oikein. Tällöin virheet jätetään huomiotta.

On odotettavissa, että tunnistuksen varmuus vaihtelee, mitä ei pidä ihmetellä. Lapsi saattaa lähes arvata osan sanoista, mutta harjoituksen myötä arvauksen osuus vähenee varmuuden tieltä. Kannattaa pitää yllä tasapainoa uutuuden ja varmuuden välillä edellyttämättä opetettujen sanojen täydellistä hallitsemista. Jos joku tarvitsee nyrkkisääntöä, niin uusia sanoja voinee opettaa, kun lapsi on oppinut 5 harjoitellun sanan joukosta noin 2-4.

Toinen testityyppi on sanan valintaa. Laita lapsen eteen muutama tuttu sanalappu. Pyydä lasta osoittamaan tai antamaan niistä joku. Tämä vaatii periaatteessa vähemmän tunnistustaitoja kuin edellinen nimeämistehtävä, koska nyt vaihtoehtoja on rajallinen määrä. Käytännössä kehitysvammaiselle kuitenkin tämä tehtävä saattaa olla vaikeampi, jos hän ei ymmärrä, miten valinta tehdään. Silloin tehtävää on pikkuhiljaa opetettava lapselle tekemällä sitä itse. Kysy tällöin pohtien ”missä on kissa??....” ja sitten etsi kädelläsi pohtien oikeaa lappua. Vähitellen lapsi tulee mukaan ja ehtii löytää lapun jo ennen sinua.

Kolmas testityyppi on parien etsintä. Sanalapun parina voi käyttää kuvia tai esineitä tai vaikkapa palapelin kuvapaloja. Parinetsintää voi tehdä esim. saman aihepiirin sanoilla, kuten astiat tai eläimet. Lapsen edessä on lasi, lautanen ja kannu ja näitä vastaavat sanalaput. Lapsen pitää joko viedä sanalappu esineen viereen tai päälle, tai päinvastoin.

Sanantunnistuksesta eteenpäin

Kun lapsi tunnistaa sanahahmoja, on pohdittava, miten niiden pohjalle voi rakentaa kattavampaa lukutaitoa. Paljonko kokosanoja on osattava hahmottaa ennen muiden menetelmien käyttöä? Se riippuu paljon lapsen muista taidoista. Kielellisesti kehittyneempi tai vanhempi lapsi hyötyy varhaisesta ohjauksesta kirjainten pariin. Pieni, vain viittomia taitava lapsi voi edetä kokosanojen turvin jopa satojen sanojen sanavarastoon ennen kuin on tarpeen oppia enemmän.

Toinen tärkeä polku on edetä sanoista lauseiden tasolle. Tämä edellyttää, että lapsella on tarpeita ymmärtää ja ilmaista kokonaisia asioita, ei pelkästään nimetä yksittäisiä kohteita. Usein tällainen tarve ja kyky on syntynyt lähes kaikille yli 2-vuotiaille Down-lapsille, vaikkeivat he vielä kykenisikään itsenäisesti muodostamaan monisanaisia ilmauksia.

Lauseet

Kun lapsi on oppinut tunnistamaan 10-30 sanahahmoa, joissa on mukana verbejä, substantiiveja ja mahdollisesti joku adjektiivikin, on aika muodostaa sanoista lauseita. Alussa tulee välttää lauseita, joissa sanan pitäisi esiintyä taivutettuna (minä juon maitoa). Lauseiden loppuun laitetaan piste.

Lauseita muodostuu tietysti helpoiten kaksi sanalappua yhdistämällä. Tämän voi tehdä leikinomaisesti siten, että laput ovat aluksi nurinpäin ja lapsi kääntää ne. Ymmärtävä, huumorintajoinen lapsi nauttii hassuistakin lauseista (koira lukee, auto ui), mutta ei kannata heti olettaa pienen kehitysvammaisen näkevän tuollaisten lauseiden omituisuutta.

Lauseita tehdään myös kirjoiksi. Ota kuva lapsesta istumassa, seisomassa, syömässä, ja kirjoita kuvan alle vastaavat lauseet. Kirjassa tai kuva-albumissa voi helpoimmillaan toistua sama substantiivi (koira syö, koira ui) tai sama verbi (koira ui, Pekka ui, pallo ui). Myös ja-sanan voi opettaa tässä yhteydessä. Vanhempi lapsi voi oppia muitakin konjunktioita, kuten ”mutta” tai ”vaikka”. Nämä tosin edellyttävät tiettyä ymmärryksen tasoa, jolla kehitysvammainen 2-vuotias tuskin vielä on.

Kirjaimet ja ääneet

Lapselle voi opettaa kirjaimia samanaikaisesti sanahahmojen kanssa. Näiden kahden tunnistustaidon ei kuitenkaan pidä odottaa yhdistyvän lapsen mielessä vielä pitkään aikaan. Kirjainten harjoittelu kannattaa aloittaa viimeistään noin 100 tunnistetun sanan kohdalla, koska tuolloin lauseiden muodostamisessa tulee viimeistään ajankohtaiseksi ottaa mukaan taivutuksia. Niiden lukemisessa taas tarvitaan kehittyneempiä strategioita kuin pelkkä kokosanahahmotus.

Kirjaimet kannattaa opettaa äänteiden (”k”) avulla, ei kirjainniminä (”koo”). Myös jokin kirjainrallattelu sopii (ka ka kaa, ki ki kii) motivoinniksi. 

Jos lapsi on oppinut jo aiemmin erilaisia kokosanatehtäviä (valinta, nimentä), hän voi oppia samalla tavalla tunnistamaan kirjaimetkin. On tutkittu, että kirjainten tunnistustaito on hyvä ennuste myöhemmälle lukemaan oppimiselle.

Pikkukirjainten jälkeen ja rinnalla voi opettaa vastaavat isot kirjaimet. Tässäkään ei pidä odottaa niiden yhdistymistä heti lapsen mielessä, vaan voi rauhallisesti edetä erillisiä latuja pitkin. Kyllä ne aikanaan kohtaavat. Sitä odotellessa voi etsiä pieniä ja isoja kirjaimia pareiksi vaikkapa erillisten kirjainlappujen avulla, tai palapelityyppisesti laittaa isojen kirjainten päälle vastaavat pikkukirjaimet.

Väritavut ovat kokosanalukijoille askel kohti sanan jakamista osiinsa. Kaksitavuiden sanan molemmat tavut kirjoitetaan eri värillä, jolloin niiden hahmottamimem erikseen on helpompaa. Myös lapsen ääntämistä voi selkeyttää tätä kautta. Tavuja voi opettaa erikseenkin ja yhdistellä sanoiksi. Väritavutettu sana on helpompi hahmottaa kokonaisuutena kuin tavuviivoitettu sana. 

Myös kirjoittaminen on hyvä keino opettaa fonologista lukutaitoa. Sanaa palikoista tai magneettikirjaimista koottaessa sen ääntyminenkin rakentuu pikkuhiljaa.

Rakenteet

Ensimmäiset taivutetut sanat tulevat usein esille tekstissä, jossa niitä ei voi välttää. ”Tyttö syö puuroa”. Jos lapsi kiinnittää päätteeseen huomiota, sen voi ääntää selkeästi tai värittää erilaiseksi. Taidostaan tietoinen kokosanalukija voi tosin olettaa, että kyseessä on kokonaan uusi sana. Kestää aikansa ennen kuin hän oppii sanalle kaksi eri hahmoa.

Päätteitä voi opettaa myös tietoisesti yhdistäen opetukseen väritavut, jolloin tarpeen mukaan pääte on korostunut erivärisenä. Helpointa on valita pääte, joka ei muunnu sanan mukaan. Esimerkiksi käy ”-kin”, joka sopii lisäksi hyvin kaksisanaisiin lauseisiin. ”Vauva istuu. Äitikin istuu.”

Kun kokosanalukijan lukema teksti vaikeutuu, on vanhemman pidettävä huolta, että taivutettuja sanoja on kohtuullinen määrä. Osin taivutuksiakin pystyy hahmottamaan, mutta suomen kielen rikkaudesta johtuen se ei riitä kovin pitkälle.

Käsitteet ja sanasto

Alussa käytettyjen tuttujen sanojen lisäksi on jossain vaiheessa mahdollista opettaa lapselle uusia sanoja tai käsitteitä sanalappujen avulla. Vammattomat lapset, jotka oppivat kieltä vain kuuntelemalla eivätkä lukemalla, kuulevat sanoja lukuisia kertoja ennen kuin niiden merkitys selviää heille. Tämä tulee pitää mielessä kun sanoja luetaan: on mahdollista opettaa sana, vaikkei sen merkitys vielä olekaan lapselle selkeä.

Uusia sanoja voi opettaa aiheryhmissä. Luokitteluun käytettävät käsitteet kuten ryhmä, rivi, jono, parijono, kasa, jne. Näitä voi havainnoillistaa vaikka leluhahmoilla. Erilaiset kävelytyylit: hiipii, sipsuttaa, tömistää, tallustaa, viipeltää, jne. Äänisanoja kuten poksahtaa, napsahtaa, kumahtaa, humisee, kahisee, sihisee, jne. Kunkin sanan kohdalla voi esittää ääntä itse tai sanoin lyhyen mallilauseen avulla kuten ”metsä humisee”.

Käsiteryhmiä on lukuisia ja niitä voi opettaa sanalappujen avulla. Vaikkei lapsen aktiivinen sanavarasto kasvaisikaan, passiivisesti ymmärretty sanavarasto karttuu varmasti.

Valmiit kirjat

Lapselle kannattaa lukea kirjoja vauvaiästä alkaen. Jos lapsen ymmärryskyky on heikko, hän ei ehkä jaksa kuunnella lukemista. Kuvien katselukin on hyödyllistä ja ylipäänsä kaikenlainen huomion kiinnittäminen samaan asiaan yht’aikaa. Kehitysvammaisilla voi tämä taito kehittyä hitaasti, samoin kuin sormella osoittamisen taito. Sitäkin on tutkittu: Down-lapset herkästi katsovat sormea eivätkä sen osoittamaa kohdetta. 

Riippuu uuden tekstin vaikeusasteesta, kuinka lasta tulee ohjata sen pariin. Jos lapsi tunnistaa kaikki sanat, kyse on vain tottumisesta kirjan lukemiseen. Tällöinkin saattaa olla, että lapsi tarvitsee paljonkin tottumista siirtymiseen riviltä toiselle. Siksi rivimäärän olisi oltava hyvin pieni (1-2) itsenäisesti lukevalla pienellä lapsella.

Lapsen kannalta kaikkein passiivisin tapa on, kun aikuinen lukee tekstin ja mahdollisesti katsoo kuvia yhdessä lapsen kanssa. Tämä ei varsinaisesti ole lapsen oma lukutapa. Toinen tapa on lukea suurin osa tekstistä itse, mieluiten seuraten sitä tarkkaan oman tai lapsen sormen avulla, mutta lapselle tuttujen sanojen kohdalla voi pysähtyä ja odottaa, että lapsi lukee sanan. Jos lapsi oppii tämän menetelmän, sen avulla on kiva lukea yhdessä vaikeampiakin tekstejä. Kolmas tapa on vuoroluku, jossa sama teksti luetaan kahteen kertaan, ensin aikuinen ja sitten lapsi, tai toisinpäin. Vaihteleva, ilmeikäs äänenkäyttö auttaa lasta jäsentämään tekstiä ja ymmärtämään sitä.